sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Ylipainoinen tuttavani

Uusia lukijoita on taas ilmestynyt :)

Ihanaa kun teitä on jo niin paljon, ja saan tukijoita mun projektiin :)
Mitä useampia lukijoita on, sen vaikeempaa on lipsua, kun on niin noloa täällä sitten niistä kertoilla :D

Tämän päivän tekstin kuvituksena on kuvia mun laihdutuksen varrelta kesäkuusta tähän kuuhun. Ihan tuoretta vartalokuvaa en tänään ottanu, kun huomenna ajattelin laittaa niitä muutoskuvia sitten taas :)

Lähtötilanne kesäkuun alussa.
N. 97 kiloa.

Kesäkuussa vatsamakkarat esiin puristaneet housut on nykyään liian isot.
Paino 93-97 kg.

Tiedättekö, mulla on eräs tuttu, joka on reilusti ylipainoinen. Hieman suurempi kuin, mitä mä oli isoimmillani. Aivan ihana ihminen, mutta mun on silti pakko jakaa eräs ajatus.

Ollaan melkein samanikäisiä, ja muistan kuinka ollaan oltu melkein aina saman kokoisiakin. Sitten teini-ikäisenä mä hieman lihosin, ja hän taas puolestaan laihtui kun kasvoi pituutta. Olin niin kateellinen!
Oli ihan hirveetä mennä hänen kanssaan mihinkään, kun mä olin se "läski" kaveri.
Tosin sellanen mä oon ollu melkein aina, paitsi ammattikoulussa jossa mulla oli monta mua isompaa ystävää.

Heinäkuu 90-93 kg.


Jossain vaiheessa, reilu parikymppisenä, asia kääntyi toisin päin. Mä laihduin, hän lihosi. Hetken aikaa oltiin samankokoisia, kunnes mä olin vihdoinkin se pienempi.
Silloin olin jo aikuisempi, enkä enää miettiny että hahaa, vihdoinkin. Olin enemmänkin iloinen omasta puolestani, ja oisin toivonu että hänkin olis hoikistunu, kun ilmeisesti sitä toivoi.

No, siitä lähtien mä oon ollu se pienempi meistä, mutta olipa tossa alkuvuodesta aika lähellä että en ollu saman kokoinen, ellen jopa ollutkin.
Nyt kun mä oon taas selvästi häntä hoikempi, niin katson häntä säälien. Tuntuu tosi pahalta sanoa näin, mutta hän on lihonnu vielä entisestään.
Hän kertoikin mulle vastikään käyvänsä usein iltavuoron jälkeen hakemassa pizzaa tai kebabia. Muutenkin hän syö todella paljon ja isoja annoksia, sekä hirveen määrän herkkuja.

Elokuu 87-90 kg.

Ja sillon mulle tuli se ajatus, joka tuntu pahalta:

Miks se syö noin paljon, kun on jo ennestään lihava? 
Eiks se oikeesti vois lopettaa sen pizzalla käymisen, ja tehdä itselleen ruokaa valmiiks illaksi kaappiin odottamaan? 
Miten se ei tajua?

No, ihan samassa tilanteessa olin itsekin alkuvuodesta. Tiesin että oon lihava, mutta en uskonu että se asia oli muutettavissa. En lähes neljään vuoteen oikeestaan välittäny tippaakaan, se alko olla aivan sama, sillä "tiesin", että tein mä mitä vaan, niin en laihdu.
Niinhän se asia oli aina ollu, ainoan kerran kun laihduin, niin sillonkaan en laihduttanu. Liikuin vaan niin paljon enemmän.

Mutta liikunta loppu, ja lihoin. Ja sen jälkeen en enää kyenny alottamaan laihduttamista, koska luulin että mun pitää taas alkaa liikkumaan. Ja siihen musta ei ollu.
Enkä mä halunnu lopettaa herkkujen syömistäkään, ne maistu ihan liian hyvälle. Joten annoin vaan periksi, ajattelin että aivan sama, mulla on hyvä elämä ja mulla on hyvä olla.

Syyskuu 84-87 kg.


Mutta eihän mulla ollu hyvä olla.

Elämä oli hyvä, onhan mulla kaks lasta, perhe, oma koti ja työpaikka. Kaikki mitä "kuuluu ollakin". Mutta en mä siltikään voinu hyvin, vaikka luulin niin.

Ei laihtuminenkaan mikään oikotie onneen ole, mutta olotila on nyt niin paljon parempi! Ei oo enää jatkuvasti niin tukalaa oloa. Nyt tukala olo on ainoastaan kauhean herkuttelun jälkeen ;)

Oon (ainakin omasta mielestä) paljon ilosempi.
Tosin viime aikona oon nukkunu niin huonosti ja lyhyitä unia, että se on vähän vaikuttanu mielialaan. Mutta yleisesti ottaen kaikin puolin parmepi olo.
En voi edes kuvitella miltä musta tuntuu kymmenen kilon päästä, jolloin alan jo olemaan siinä painossa, jossa haluan olla!

Lokakuu 82-84 kg.

Jotku on onnellisia ylipainoisinakin, kuten tämä tuttavani.
Se on jokaisen oma asia, minkä kokoinen on, ja jokainen päättää itse omasta kehostaan ja syömisistään. Mutta mä tiedän että tein oikean päätöksen, ja että mun hyvä olo mitataan kiloissa.

Toivottavasti jokainen, joka haluaa pudottaa painoa, saa siihen kimmokkeen ja tekee sen. Se ei oikeesti oo niin vaikeeta kuin luullaan, yleensä se vaikea osuus on oman asenteen muuttaminen. "En pysty siihen"-ajatus ei johda mihinkään.

Mistään ei tarvitse kokonaan luopua, mutta se mitä siitä kohtuullistamisesta saa, on niin paljon palkitsevampaa kun se hetken hurmos ekan pizzapalan kohdalla!

Marraskuu 81-82 kg.


Paljon tsemppiä kaikille alotteleville laihduttajille, laihdutuksen jo aloittaneille ja laihdutuksessa onnistuneille!!! <3

10 kommenttia:

  1. Mulle on kans tullut tuommoisia rumia ajatuksia mieleen, ja kyllä silloin pahalta tuntuu - omasta puolesta. Mutta mä luulen, että siinä omassa laihtumisen huumassaan haluaisi jakaa sen ilon kaikkien kanssa. Siihenhän se vertaistukikin perustuu. :) Olen joskus tuskastellut itsekseni, kun pulleampi ystäväni on kysynyt kuulumisia, ja mieli tekisi sanoa, että olen laihtunut helvetin hienosti ja olen itsestäni ylpeä, mutta mietityttää, miten se toinen sen ottaa. Että loukkaantuuko se, että vihjaileeko tuo nyt tuossa jotain tai vastaavaa. Tyhmää toki sekin. Mutta niinhän se on, että jokaisen on se kimmoke itsestään löydettävä, ennen sitä on kenenkään turha yrittää motivoida yhtään mihinkään. Me, joilla se motivaatio on jo kohdillaan, jatketaan vaan samaan malliin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ainakin suurin osa ylipainoisista tietää itsekin minkä kokoisia ovat, mutta tottakai sitä miettii miltä toisesta tuntuu jos kauheesti omaa laihtumistaan hehkuttaa.

      Mä vein mun isoks jääneitä vaatteita tälle kyseiselle tuttavalle. Mietin kyllä tosi kauan että kehtaanko viedä, vai ottaako sen pahalla.
      Kyllähän mustakin tuntu sillon ikävältä jos joku toi itselleen isoja vaatteitaan mulle, mutta ei sen takia että joku ajatteli mun olevan iso, vaan sen takia että OLIN iso. Ja olin kyllä kiitollinen että sain vaatteita joutumatta itse niitä ostamaan :)

      Juurikin näin! :)

      Poista
  2. "Joten annoin vaan periksi, ajattelin että aivan sama, mulla on hyvä elämä ja mulla on hyvä olla."
    Toi kuulostaa kyllä niin tutulta.. Olen siis monta kertaa laihduttanut varmaan 2-4 kg ja sitten antanut periksi ja uskotellut itselleni, että "oon ihan tyytyväinen tähän".. Nyt on 16 kg pudotettu ja vielä ainakin 10 kg edessä. En kyllä oikeastaan tiedä miten tämä kerta eroaa aikaisemmista yrityksistä. Miksi onnistuin nyt vaikka niin usein olen epäonnistunut ? Muuten tää sun blogis on kiva kun pohdit noita juttuja mitä itse oon monesti miettiny

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea mahtavasta pudotuksesta!! :)

      Niin, kai siinä on vaan joku juttu, että täytyy olla se juuri oikea asenne että onnistuu.
      Mä oon ainakin omalla kohdalla kuvaillu sen niin, että päästä kuului "klik", ja päätin että nyt tää loppu. Sitten motivaatio vaan kasvo ja kasvo, ja kun aloin ottamaan asioista selvää niin siitä se lähti :)

      Kiva jos muillakin näitä samoja ajatuksia :)

      Poista
  3. vaude! upea tulos! kuinka pitkä muuten olet?
    t. Annika (joka meinaa aina välillä hyytyä tässä laihdutuksen taipaleella, toukokuusta -11 kg. vasta.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti :) 168 cm.

      Onhan toikin ihan huikee pudotus! Älä turhaan vertaile muiden tuloksiin, vaan mieti kuinka hieno saavutus toi on! Parivuotiaan lapsen verran painoa pois!! :D

      Poista
  4. Minä en koskaan ole edes ajatellut, etteikö tilanteeni ja elämäni läskinä ole mitään muuta kuin kurjaa, mutta kun ei vain pystynyt tekemään sille mitään... Vaikka kuinka olisi halunnut ja vaikka kuinka paljon oli jo mennyt pilalle ylipainon takia, niin ei siltikään. Aina annoin periksi mielihaluille ja ajattelin, että aloitan sitten huomenna. Mutta ymmärrän, että se varmasti tuntuu ns. normaaleista ihmisistä täysin käsittämättömältä, että joku voi olla "vapaaehtoisesti" läski. Vaikka ei se itsestä vapaaehtoiselta tunnu. Aivokemialliselta kannaltahan ruokariippuvuus on suurinpiirtein yhtä vahva kuin amfetamiiniriippuvuus, joten siltä kantilta katsottuna on helpompi ymmärtää miksi ei pysty laihduttamaan, vaikka oikeasti haluaisi. Ja minähän en siihen pystynyt lopultakaan, joten ei ole oikein varaa arvostella ketään, mutta joskus kun näkee oikein ihan valtavan lihavan ihmisen, niin tulee mieleen, että yrittääköhän hän edes enää vai onko jo luovuttanut. Minä en pystynyt luovuttamaankaan, vaikka joskus mietin, että olisikohan silloin aikanaan ollut parempi niin, jos olisi voinut vain sanoa, että olen hyvä tälläisenä, vaikka se ei totta ollutkaan... Parempi ainakin kuin olla lihava ja inhota itseään.

    Sinä olet tosiaan niin lähellä tavoitettasi, että tuntuu varmaan mahtavalta! Minä aina vertaan itseäni sinuun, kun olemme lähes saman pituisia ja kun olet pärjännyt niin mielettömän hyvin. Ja näytät edelleen ihan älyttömästi pienemmältä kuin minä, vaikka painoero on vain vähän päälle kymmenen kiloa... :/ En tajua! Mutta ehkä minä joskus näytän samalta! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, toisilla se lihavuus on omien valintojen seuraus. Mutta on niitäkin, jotka ei voi asialle mitään tehdä, ainakaan yksin.

      Mun mielestä vaikutat kyllä taistelevan hyvin kiloja vastaan, ja oot tehny asialle jotain! :) Vaikka nyt surkuttelet hidasta vauhtia, niin olet taatusti kuitenkin tosi paljon onnellisempi kuin isompikokoisena!

      Sama vastaus kuin Annikalle, että ei kannata turhaan vertailla muihin. Joo, teen sitä itsekin. Mutta vartaloja on yhtä monta kuin ihmisiäkin.

      Ja sitä paitsi, kymmenen kiloa tekee tosi suuren eron ulkonäköön, varsinkin näin alle satakiloisena! Katsele niitä mun vanhoja kuvia joissa oon sen painoinen kuin sinä nyt, niin varmasti oon samankokoinen/isompi kuin sinä!

      Poista
  5. Moikka! Löysin just blogis ja nyt selailen vähän vanhojakin tekstejä.
    Meillä on ollu aika sama lähtöpaino (aloitin vuosi sitten oman projektin) ja mä oon myös äippä.

    Tää oli tosi hyvä teksti, mulla on niin sama fiilis tosta laihtumisesta ja kun katsoo just reilusti lihavampia ihmisiä niin tulee sellanen "voi kun toi tietäs kuinka paljon paremmalta tää tuntuu" -ajatus.Jotenkin osaa nyt katsoa sitä entistä minää vähän niinkuin sivummalta ja miettii että tohon ei oo paluuta. Ei enää edes tee mieli rasvasia tai raskaita ruokia tai hirveetä määrää irtokarkkia. Sillon kun tähän tottuu,niin tää olo ja ylpeys itestä on jotain niin hienoa.
    Tsemppiä siis sulle ja tuuhan vastavierailulle :) Jatkan varmasti tän sun blogin lukemista.
    -tiu
    liricotiu.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun löysit tänne :)

      Sepä se, jotenki kun on itse saanu muutosta aikaseks, niin tuntuu vaikeelta ymmärtää miten se on jollekin toiselle niin vaikeeta. Eikä sitä ehkä passaa mennä muille tyrkyttämään neuvoja, ellei joku varsinaisesti pyydä...

      Kiitos tsempeistä :) Käyn ehdottomasti kurkkaamassa! :)

      Poista

Kaikkia kommentteja otetaan vastaan :D